Leikkaa, liimaa, ompele

Leikkaa - liimaa - ompele.

Viimeiset kolme viikkoa ovat vierähtäneet leikkaussaleissa leikkauksia katsellen ja hieman avustaen sekä viimeisimmäksi vielä kirurgisella vuodeosastolla. Ensimmäinen viikko oltiin Katuturan leikkaussaleissa, ja sen jälkeen viikko keskussairaalan leikkurissa, nyt loppunut viikko  kirurgisella vuodeosastolla Katuturassa.

Erot näiden kahden sairaalan välillä ovat järjettömän suuria. Keskussairaala on se kohde johon valtio käyttää rahaa, jos sitä sattuu olemaan. Keskussairaalassa  johto tekee hoitajienkin mukaan ihan ok työtä ja saa käytettyä varat tehokkaasti. Se näkyy. Katutura on aika lailla huonommassa jamassa ja kaikesta on pulaa, myös asenteesta. Katatura ei ilmeisesti myöskään saa ihan niin paljoa avustuksia kuin keskussairaala, mutta kun sairaanhoitajilta kysyy että miksi sairaaloissa on niin suuret erot sanovat he suurimmaksi ongelmaksi juurikin sairaalan johdon. Varoja ei osata käyttää tehokkaasti tai järkevästi. 

Yksikään kello ei yhdessäkään salissa ollut oikeassa ajassa.
Kirjaustaulu, jota kukaan ei kyllä käyttänyt.

Myös yksi syy mielestäni siihen, miksi Katutura on niin laiminlyöty resurssien suhteen on se että valtion virkamiehet tai kukaan, jolla on yhtään enempää rahaa, ei käytä julkisia terveydenhuollon  palveluita kuten Katuturan sairalaa. Jos päättäjät perheineen  joutuisivat käyttämään myös julkisia palveluita, uskoisin vahvasti että tilanne ei olisi tämä. 

Katuturan leikkurin toimintatavat olivat jälleen täysin erilaiset kuin Suomessa ja meno näytti kohtuu ronskilta ja suurpiirteiseltä, toteutettu  vähän sinne päin -asenteella. Enään ei kyllä jaksettu edes yllättyä siitä. 

Laitteistot olivat kuitenkin kohtuu samoja mitä koulussakin ollaan opeteltu käyttämään, hieman riisutumpia malleja, ja ihan pikkusen aina jostain rikki. Tarkastuslistankin (suomessa vakiokytäntö kaikissa leikkauksissa) löysin yhdestä salista, mutta se roikkui rypistyneenä monitorien takana enkä viikon aikana nähnyt kertaakaan että kukaan sitä olisi käyttänyt. Katuturassa ei pahemmin myöskään vaivauduta laskeskelemaan että täsmääkö välineet leikkauksen loputtua, että kaikki tavarat tulevat esimerkiksi pois potilaan sisältä. Periaatteessa puitteet hyvälle ja tarkalle kirjaamiselle olisi ollut, mutta kukaan vaan ei tehnyt sitä.

Keskussairaala on päivitetty versio Katuturasta. Paikat ovat siistejä ja välineitäkin on. Hoitajia myös näytti kiinnostavan että ketä me olemme ja ilmapiiri muutenkin on parempi kuin Katuturassa. Leikkaustiimien yhteistyö näytti meidän silmiin sujuvan. Kaikki vaikuttivat myös työskentelevän huolellisemmin keskussairaalassa, myös ne samat kirurgit joiden meno Katuturassa oli hurjaa katsottavaa. Moni kirurgi ja anestasialääkäri siis työskentelevät  kummassakin sairaalassa, päivästä riippuen. Tämä aiheuttikin sekaannuksia kun lääkräit saattoivat olla väärässä sairaalassa kun leikkauksen piti alkaa. 

Keskussairaalan laitteistot olivat hieman päivitetympiä ja paremmin pidettyjä kuin Katuturassa. Leikkaussalissa oli mm kamerat ja näytöt että leikkausta pystyisi tallentamaan tai seuraamaan erilliseltä näytöltä. Kertaakaan kameroita ei kyllä meidän aikana käytetty, mutta luulisin että jos oltaisiin rohjettu kysyä, olisi ne varmaan laitettu päälle. Norjalaiset vaihto-oppilaat kertoivat seuranneensa näytöiltä leikkauksia.  Myös valvontakameroita löytyi, ja mikä ehkä yllättävintä ja oikeasti näppärää oli se että lukollisiin huoneisiin kuten huumelääkkeisiin oli sormenjälkitunnistimet! Kuinka näppärää, ei avainten etsiskelyä!

Keskussairaalassa on hieman erikoistuneimpia leikkaussaleja ja sielä pystytään tekemään vaativampaa kirurgiaa. Keskussairaalassa oli siis myös silmäleikkauksiin erikoistunut sali jossa oli erikoisalan vaatimat mikroskoopit ja muut välineet. Oltiin yksi kokonainen päivä seuraamassa silmäleikkauskia ja meidän onneksi kirurgi osoittautui todella mukavaksi ja halusi meille selvästi näyttää oman erikoisalansa juttuja. Hän mm kaihileikkausta aloittaessa laittoi mikroskooppiin toisetkin okulaarit eli ne putket joiden läpi mikroskoopista näkee jotta mekin voitiin Hannan kanssa seurata leikkausta ihan lähietäisyydeltä. Kirurgi myös selosti meille paljon mitä teki ja jakosi vastata meidän kaikkiin kiperiin kysymyksiin. 

Mieleen painuvimpia leikkauksia oli ehdottomasti rintojen pienennys leikkaus ja torakotomia eli rintaontelon avaus. Rintojen pienennys leikkaus ei ollut mitenkään päin siistin näköistä plastikkakirurgiaa jota odotin vaan se oli ehkä verisin leikkaus mitä nähtiin ja todella rajun näköistä. Yhtenä hetkenä on vaan kasa totaalisesti räjäytettyä rasvakudosta ja seuraavaksi kirurgit parsivat siitä nätin rinnan. Aikamoista käsityötä. Torakotomia oli myös mielenkiintoinen ihan siitäkin näkökulmasta että ensihoitajan on hoitotasolla äärimmäisessä hätätapauksessa pystyttvä suorittamaan myös hieman kevyempi torakostomia esim neulalla paineilmarinnan tai veririnnan purkamiseksi. Onneksi suomessakin enimmäkseen jää tällaiset toimenpiteet lääkäreiden hommiksi. 

Katuturassa oli meidän ensimmäisenä leikkaussaliviikkona iso osa leikkauksista peruttu koska sairaalasta oli anseteetit loppu, potilaita ei siis saatu uneen. Semmosta nyt vaan sattuu, oi voi. Mutta silti tämä täysin ulkonäköön liittyvä rintojen pienennysleikkaus tehtiin... Välillä on todella vaikea nähdä syitä asioiden takana.

Tuntuu että arki Katuturan sairaalassa on ihan järjettömän tragikoomista ja surkuhupaisaa. Välillä vaan miettii että "ihan oikeestikko?" Käyttötavarat aina välillä toki hajoaa, ja se nyt on ihan normaalia mutta Katuturasta hajosi röntgenlaitteet. Itseasiassa jo pari viikkoa sitten eikä asiaa ole saatu vieläkään ilmeisesti  korjattua. Tämä tarkottaa muunmuassa  sitä että esimerkiksi Katuturassa hoitoa saavat syöpäpotilaat jäävät ilman sädehoitoa eikä potilaille pystytä joissain tapauksissa tekemään tarkaa diagnoosia. The Namibian lehti kirjoitti 17.10.2018 nettijulkaisussaan että yli 60 syöpäpotilasta oli käännytetty kotiin. Tilapäistä korvaavaa hoitoa ei valtio kustanna yksityisiltä sairaaloilta, vaan ne jotka pystyivät itse maksamaan, kävivät ostamassa itselleen yksityiseltä hoitoa ja loput toivovat parasta ja rukoilevat hartaasti että koneet saataisiin pian korjattua koska samaan aikaan oli myös keskussairaalan röntgenlaite rikki...


Potilaiden kanssa kommunikointiin ei täällä kauheasti panosteta. Asenne on että ei potilaan tarvitse tietää mitä hänelle tehdään tai mitä seuraavaksi tapahtuu, kunhan lääkäri tietää (toivottavasti). Potiaat ovatkin aika avuttomina vietävissä eivätkä oikein osaa edes kysyä että mitä seuraavaksi tai vaatia tietoa itsestään, pitää kiinni oikeuksistaan kun ei se selvästikkään ole täällä tapana. En yllätyisi jos Katuturassa olis joskus leikattu väärältä ihmiseltä väärää asiaa koska kukaan ei ollut täysin perillä mitä tehdään ja kenelle.

Eniten kävi sääliksi lapsipotilaita Katuturassa jotka odottivat yksinään sängyissä käytävällä muiden potilaiden seassa ja moni olikin ahdistunut ja ituinen kun ei ymmärtänyt mitä seuraavaksi tapahtuu eikä ollut ketään tuttua lähellä eikä edes tuttua hoitajaa huolehtimassa. Keskussairaalassa taas lapsipotilailla näky olevan läheinen ja hoitaja mukana odottamassa. Onneksi suurin osa lapsipotilaista pyritään leikkaamaan keskussairaalassa. Moni pieni lapsipotilas on luonnollisestikin vierastanut meitä vaaleaihoisia, eikä meidän lodutus ole kelvannut. Eräs lääkäri selittikin että sen lisäksi että lapsi ei välttämättä ole koskaan nähnyt vaaleaihoista, luulevat he kuulema monesti että vaaleaihoisilta on iho kuorittu pois, tumma kerros poistettu, jonka takia ajattelevat meitä vielä pelottavampina.

Katuturan leikkurissa ketään ei kiinnostanut keitä me oltiin ja miksi ollaan nyt sielä. Kuka tahansa voisi kävellä osastolle vaihtaa leikkausalivaatteet päälle ja ilmantua seuraamaan leikkausta. Leikauksienkin aikana ihmisiä vaelsi salista toiseen ja aina oli avoimpien ovien päivät (osittain myös siksi ettei kaikki ovet menneet edes kiinni...). 


Katuturassa välineiden säilytysmalli ja järjestys on kaaos. Miksi purkaa tavaroita pois laatikoista, kun tyhjeneehän ne laatikot ajan myötä.... Hyllyt olivat siis monasti tyhjiä tai niissä säilytettiin tyhjiä pahvilaatikoita... 

Yllä kyseinen munuainen.

Pisin leikkaus jossa ollaan oltu mukana oli keksussairaalassa 5-vuotiaan levinnyttä syöpää sairastavan lapsen munuaisen poisto. Samalla poistettiin kasvainta myös suolistosta ja avattiin sen aiheuttama suolitukos. Leikkaus aloitettiin kahdeksan maissa ja puoli kahden aikaan oli saatu vasta munuainen poistettua ja se haava suljettua. Suolitukos operoitiin toisesta leikkauhaavasta.  Semmosta askartelua kyllä että huhhuh. Mekin saimme osallistua: minä sain kääntää leikkausvaloa ja Hanna sai hakea uudet hanskat kirurgille... Siihen astisen leikkaussaliuramme kohokohdat.  

Yksi yövuorokin keskussairaalan leikkaussalissa on takana. Olipa hyvä ja poikkeuksellisesti erittäin toiminnan täyteinen yövuoro myös meille! Koska yöllä on vain henkilökunta yhteen saliin, eli kolme sairaanhoitajaa, kaksi kirurgia ja kaksi anestesialääkäriä oli meillä, ylimääräisillä lisäkäsillä, paljon hommaa. Ensimmäistä kertaa päästiin oikeasti valmistelemaan potilas ja osalliseksi leikkaukseen tosissaan. 

Meillä kävi myös tuurien tuuri Hannan kanssa. Ensimmäistä leikkausta aloitettaessa avustin ansetesialääkäriä intubaatiossa (mikä intubaatio?) ja leikkauksen aikana juttelin yhden sairaanhoitajista kanssa että suomessa myös ensihoitajat intuboivat kentällä, johon sairaanhoitaja että no intuboitko sinä sitten seuraavan potilaan? Häkellykseltä sain kysyttyä että onnistuisiko se oikeasti ja sitten mentiinkin jo anestesialääkärin juttusille. Sairaanhoitaja selvitti asian lääkärille ja sovittiin että jos seuraava potilas on riittävän vakaa saisin intuboida hänet. 
Potilaan tila oli vakaa ja minä sain intuboida hänet lääkärin seisoessa vieressä ja katsoessa videolaryngoskoopin näytöltä että miten menee. Hyvinhän se meni, siististi suoraan oikeaan osoitteeseen. Olipa jännittävää! Hanna sai intuboida sitten seuraavan potilaan ja hyvin meni sekin! Ehkä jos olisi kehdannut kysyä jo aiemmin viikolla olisi saattanut saada intuboida useammankin potilaan. Onneksi tämä ihana hoitaja ja lääkäri olivat juuri tänä yönä vuorossa ja mahdollistivat meille meidän kummankin ensimäiset intubaatiot! 

Nyt päättyneellä viikolla oltiin kirurgisella vuodeosastolla Katuturassa. Mitä ollaan päästy tekemään, noh, käytännössä tappamaan aikaa sekä torakoita. Hoitajia ei kiinnosta pätkääkään ottaa meitä mukaan toimenpiteisiin, ja kun näppärinä tyttärinä nyt vaan ollan sen verran aktiivisia että tuppaudutaan mukaan, saadaan hommiksi monasti lakanoiden vaihtoa. Siis tavoitehan tälle osastojaksolle oli oppia hoitamaan kirurgisia haavoja. Hienosti menee... Ollan saatu myös kunnia mitata verenpainetta ja muita pieniä mittauksia josta päivämme onkin yleensä koostunut. Todella turhauttavaa. Yhtä haavan hoitoa saatiin olla seuraamassa kun satuttiin löytämään hoitaja oikealla hetkellä. Saavutuksekseni sanottakoon että viime viikon keskiviikkona aamuvuoron aikana sain tapettua seitsemän torakkaa, ennätys.

Yleensä meitä veikataan ensimmäisinä saksalaisiksi. Ihmiset ovat todella ilahtuneita kun korjataan että ollaankin Suomesta. Suomesta pidetään täällä ja Martti Ahtisaari on monille tuttu ja arvostusta herättävä nimi. Tästä aiheesta kirjoitan myöhemmin kokonaan oman tekstinsä. Keskussairaalan pukuhuoneessa tutustuttiinkin sairaanhoitajaan joka oli 80-luvulla ollut Suomessa opiskelemassa sairaanhoitajaksi ja työskennellyt 7 vuotta Kotkan keskussairaalassa. Rouva oli opiskellut suomeksi ja toivottikin meille "Tervetuloa Namibiaan!". Enempää suomi ei kuitenkaan taipunut kun ei ollut sitä Namibiassa päässyt enään käyttämään missään. 

Nyt alkanut viikko ja sitä seuraava on tarkoitus olla Katuturan päivystyksessä. Katuturassa on ainut valtionsairaalan päivystys Windhoekin alueella. Sen lisäksi on vain muutama yksityisten sairaalojen päivystys. 
Viime viikonloppuna oli palkkapäivä. Se tarkoittaa kiirettä tälle viikolle päivytykseen, vahva kolmen kombo: raha, alkoholi ja puukkohippaset.