Enemmän kuvia, vähemmän tekstiä; Etosha

Elämän alkua ja käyntejä lopun lähellä

Leikkurin ja kirurgisen vuodeosaston jälkeen suuntasimme ihmettelemään elämän alkua synnytyssaliin. Koskaan ei ole tullut synnytystä livenä nähtyä, jonka takia synnäriä innolla odotimme. Suomessa on suljettu 2000-luvulla synnytyssairaaloja, välimatkojen pidentyessä synnyttäjän ja sairaalan välillä on ensihoito yhä enenevissä määrin auttamassa äitejä kohti sairaalaa ja välillä myös vauvoja maailmaan. 

Katuturan synnäri oli vakioverran epämääräinen eikä aina ihan niin empaattinen. Lisäksi meidän kanssa synnärillä samaan aikaan oli 20-25 paikallista opiskelijaa. Siinä ei ihan hirveästi jää kenellekkään mitään tekemistä eikä synnyttäjille mitään yksityisyyttä. Yksi lääkäreistä kuitenkin ainakin yritti pitää synnyttäjien puolia ja komentaa aina opiskelijoita ulos, että paikalle jäisi vaikka vaan neljä. Tällaisissa tilanteissa on tappiollista olla suomalainen. Toisaalta oppimistasi ajaisi se että jäisit sinnikkäästi seuraamaan synnytystä ja toivoisi toisten poistuvan, mutta kun kukaan muu kahdestakymmenestä, kuin me kaksi suomalaista, ei ota poistumiskäskyä edes kuuleviin korviinsa, sitä luovuttaa ja lähtemällä huoneesta jättää oppimistilanteen taas käyttämättä koska kukaan muu ei koe tarpeelliseksi noudattaa lääkärin antamaa käskyä tai koe synnyttäjän yksityisyyttä arvokkaaksi. 

Yhteen keisarileikkaukseen saimme itsemme ängettyä ensimmäisenä ja meidän lisäksi ei leikkaussaliin sitten onneksi päästettykkään muita. Tälle lapselle oli jaettu huonot kortit elämään synnärin henkilökunnan puolesta. Lapsen sydänäänet olivat olleet jo yöllä erittäin matalat ja mekin kokemattomina pystyimme käyrästä sanomaan ettei vauvalla kaikki ole hyvin. Yövuoro ei kuitenkaan ollut leikannut, vaan jättivät sen aamuvuorolle jolloin vauvan sydänäänet olivat jo vaarallisen alhaiset. 

Olimme siis mukana hätäkeisarileikkauksessa. Kun vauva lopulta saatiin mahasta ulos ei häellä ollut enään sykettä ja lastenlääkäri aloitti välittömästi elvytyksen. On suorastaan raivostuttavaa kuinka tällaisessakaan tilanteessa lääkärit eivät nää tarpeelliseksi artikuloida selkeästi tai antaa selketä ohjeita. Meille mumistiin että hakekaa jotakin (sen jonkin piti olla salissa, mutta olikin loppu, YLLÄTYYYS!) ja saatiin kysyä kymmenen kertaa ja tarjota asioita että mitähän tässä nyt haluttais kunnes toinen lääkäri sanoi meille että tarvittiin vastasyntyneiden tippaletkustoja. NONIIN, no sitä ei voitu sanoa heti. Sitten sadan metrin sprintti synnärin toiselle puolelle toteamaan että koko synnäriltä oli loppunut vastasyntyneiden letkustot. Hienoa! Ai että! Elmämme ensimmäistä keisarileikkausta ja ylipäätään syntymää seuraamassa ja vauva meinaa kuolla käsiin. 

Lopulta vauva saatiin elvytettyä ja hengittämään reippaasti itse jonka jälkeen sain kääriä pienen herran lakanaan ja kantaa alakertaan vastasyntyneiden tarkkailuun. Pienin ja tuorein ihminen mitä olen ikinä sylissä kantanut. 

Tämä lapsi sai todennäköisesti kaikesta hoidon laiminlyönnistä ja säädöstä johtuen aivovamman. Ja ihan vain siitä syystä ettei hoitajat reagoineet, lääkärit tehneet ajoissa työtään ja välineitä ei ollut tarkistettu. Karua ja niin epäreilua.

Synnäriviikko jäi tyngäksi ihan siksi että paikalla oli juurikin niin plajon muitakin opiskelijoita jonka takia emme nähneet esimerkiksi yhtään normaalia alatiesynnytystä. 

Synnäriltä vaihdettiin päivystykseen jossa olikin meille sitten hommaa ihan reilusti. Pyöritimme mm triagehoitajan vastaanotta joka on Suomessa kokeneimman ja koulutetuimman sairaanhoitajan homma. Nyt me opiskelijat jotka eivät puhu mitään heimokieltä pyöritimme vuorotellen yksinään tuota vastaanottoa jossa jaoteltiin kukin potilas omaan jonoonsa tarpee mukaan.

Pääsimme myös ottamaan potilaita vastaan tapaturma-alueella johon tultiin suoraan ambulanssilla tai potilas oli muuten vaan niin huonossa hapessa. Yleisimmät tapaukset olivat kivellä päähän lyödyt, mahakipuiset rouvat, ja puukotetut.

Kanyyleja sai pistää kaksinkäsin ja ottaa painimatsia potilaiden kanssa jotka olivat yleensä hieman humalassa ja olivat sitä mieltä että kuolema korjaa jos kanyyli laitetaan. Sama homma pistosten kanssa. Jäykkäkouristusrokote oli kirkas top ykkönen injektioista.  Toinen pitää ja toinen laittaa. 

Päivystyksessä ei loppujenlopuksi ollut ihan hirveästi mitään meille uusia kädentaitoja, enimmäkseen vitaalien mittaamista, kanylointia ja injektioita. Haavoja tikattiin kyllä paljon mutta me emme päässeet siihen pyynnöistä huolimatta osallistumaan koska hoitajat tikkasivat itse niin plajon nopeammin ja silloin ei tarvinnut vastailla opiskelijoiden kysymyksiin. Sain minä yhden tikin tehdä, siitä tuli elämäni hienoin. 

Päivystyksessä oppi enemmänkin paineensietokykyä ja vuorovaikuttamista, sekä tulkitsemaan lääkäreiden kirjoittamia suherruksia tulevista toimenpiteistä. Kyllä on enemmän kuin mahtavaa että Suomessa on nykyisin käytössä sähköinen kirjaaminen niin ei tarvitse arvuutella käsialasta. 

Työ päivytyksessä oli kivaa ja sai ajattelemaan mahdollisuutta että jos joskus tekisi hetken töitä sairassakin. 

Oli hyvä että päivystyksen viikot olivat meillä viimeisenä. Se kruunasi hienosti harjoittelun ja sielä näki niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Kuitenkin tärkein syy miksi päivystys oli minusta paras paikka Katuturan sairaalassa oli se että sielä ei tekeminen loppunut kesken.