Tehohoitoa

Ensimmäiset viikot pyörähtivät nopeasti Windhoekin arjessa. Arki rullaa ja on helppo olla! 

Katuturan sairaala on suorastaan silmää hivelevä arkkitehtuurin "mestariteos"! Esikuvana Kouvola?

Ensimmäisinä päivinä kun päästiin tapaamaan sairaalan yhteyshenkilöä jaettiin meidät pareihin ja taisteluparini Hannan kanssa oltiin ensimmäiset kaksi viikkoa Katuturan sairaalan  tehohoidon osastolla. Kahdeksan paikkainen osasto ei ole ihan varsinainen teho, vaan hieman kevennetty versio (Acute Care Unit = ACU) ja iso ja varsinainen teho-osasto löytyy keskussairaalasta. 

Katuturan ACU oli kuitenkin kohtuu kraavi paikka ja potilaat todella vaikeasti sairaita; harva lähti osastolta hengissä ja jos joku ACUsta hengissä siirtyi osastolle niin suuri osa todennäköisesti menehtyi sitten sinne. Lähes poikkeuksetta kaikki potilaat ovat intuboituja mutta vain osa sedatoituja... Näin ollen potilaat olivat myös silminnähden ahdistuneita. Ahdistuksesta johtuvan levottomuuden hoitamisen hoitjat ovat ratkaisseet sitomalla kaikki potilaat ranteista sänkyihin kiinni sideharsolla. Sitomisen periaatteena näytti olevan että mitä kireämmällä, sen parempi.... Jokainen voi miettiä mitä mahtaa tuntua olla intubointiputki ja nielutuubi kurkussa, kommunikaatiokyvyttömänä, täysissä tajuissaan, sidottuna sänkyyn ja kovakouraisen käsittelyn armoilla. Vähemmästäkin sitä puhkeaa jonkun sortin tehopsykoosi ja sairaalakammo.



Kun Namibiaan lähti harjoitteluun niin sitä ajatteli että se, että tekee itse parhaansa ja niin, kuin on opetettu, antaa hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa, niin olisi kaikki hyvin. 
Tiedossa kyllä oli ettei sairaalan ja hoitajien käytännöt ole mitenkään päin verrattavissa suomeen, mutta siihen en ollut varautunut että minun ei annettaisi tehdä parastani, vaikka haluaisikin.

Paljon on ollut tilanteita että Hannan kanssa ollaan sanottu ja kysytty että me mentäisiin nyt esimerkiskis kääntämään tuo potilas, kun potilasta ei ole viimeiseen vuorokauteen kertaakaan käännetty. Siis antamaan resursseista riippumatonta hoitoa, kahden ylimääräisen opiskelijan antamana, niin vastaus on ollut aina että ei tarvitse se on ihan hyvä noin, älkää menkö. 
Tuntuu käsittämättömältä kun todellakin aikaa olisi hoitajillakin kääntää joainen potilas vaikka 2h tunnin välein jos vaan tahtotilaa olisi. Mitään syytä siihen miski potilaita ei saisi kääntää tai antaa muuten kattavaa perushoitoa ei ole. Paikallisia hoitajia ei stressaa tippaakaan esimerkiksi mahdolliset hermovauriot, painehavat tai ACU ajasta potilaille jäävät pelkotilat tai ahdistus (jos siis selviävät hengissä). 

Osaston ominaispiirteeseen kuuluu myös korvia huumaava monitorien hälytystyen piippaus...ja se että niihin ei regoida(!?!). Hannan kanssa oltiin hätää kärsimässä kun koitettiin pysyä mukana mitä mikin monitori hälyttää mutta tässäkin taas törmättiin hoitajien asenteisiin ja tietämättömyyteen, olkien kohautteluihin ja monitorien hiljentämiseen ilman että syylle tehdään mitään. Me "hölmöt" kun jokaisesta piippauksesta oltiin potilasta katsomassa. Kun eihän se ole niin justiinsa jos potilas on vaikka irronnut kokonaan ventilaattorista.... Tällainen monitorihälytyskin käytiin tarkistamassa ja liittämässä potilaan intubointiputki takaisin ventilaattoriin. Aika hurjaa menoa ja välinpitämätöntä.

Lääkket sekotettiin näiden hyllyjen päällä. Antibiootit lenteli ja ruiskuja ja lääkkeitä ilman mitään tunnistetta oli kaikkialla. Sitten aina joku arvalla ja hyvällä mututuntumalla otti siitä potilalleen lääkkeet ja antoi ne silloin kun muisti; African time pätee myös osastolla!

Resursseja on minimaalisesti ja niiden käyttö on meidänkin minimoitava, mutta kun ei anneta tehdä ja toteuttaa edes sellaista hoitoa mikä ei vaadi mitään aineellisia resursseja ja jonka voisi tarjota me ylimääräiset apukädet, niin se jos joku turhauttaa ja paljon. 

Sääntöjä ja kytäntöjä on, mutta ne koskevat vain opiskelijoita, eniten meitä ulkomaalaisia. Hiukset nutturalle, hoitovaatteet päälle  ja umpinaiset kengät! 
Osaston lääkäri, jonka ristimme Rouva Kotelomekoksi, jaksoi meitä muistutella käsien desinfioinnista ja aseptiikan tärkeydestä myös tilanteissa joissa seurasimme vain sivusta kun hän tutki potilasta. Hauskaahan tässä on se että Rouva itse on osastolla juurikin kotelomekossa, pikkukengissä, pitkät hiukset auki ja kynnet oli vimpan päälle parin sentin rakennekynnet. Mutta toiset vaan on parempia kuin toiset. 

Aseptiikka muutenkin osastolla on vain kaunis sana ja hyvä mantra mitä hokea joka väliin ilman että asiaa täytyisi toteuttaa tosissaan... Olisi mielenkiintoista nähdä tilasto josta kävisi ilmi hoitohenkilökunnan aiheuttamat sepsikset... 

Tulikin todettua porukalla että tämä vaihto on aikamoista käänteispsykologiaa: ainakaan näin EN IKINÄ tee. Kuinka kivalta olisikaan tuntunut jos olisi saanut pestä kaikki osaston potilaat kunnolla ja antaa asentohoitoa antaumuksella, mutta kun ei. Kappas kun yksinkertaiset ja suomessa niin itsestään selvät asiat saavat aivan uuden ja hohdokkaan arvon!

Eivät hoitajat pahoja ole, tekevät varmasti jopa keskivertoa parempaa työtä täällä. Ilmapiiri vaan on että potilas on hoitajia varten eikä toisin päin. Mikään ei ole niin justiinsa eikä oikein potilaan asemaan osata asettua. En jaksa uskoa etteikö sairaanhoidon koulutusohjelmassa täälläkin puhuttaisi perushoidon tärkeydestä ja potilaan hyvästä ja kokonaisvaltaisesta hoidosta, mutta koska täälläkin opinnoista iso osa perustuu harjoitteluihin, romuttavat vanhat hoitajat opiskelijoiden mukana tuomat uudet ajatukset hoidosta jo alkuunsa. Surullista, mutta pienissä määrin myös Suomessa havaittavaa.

Paljon tunteita ja ajatuksia herättäneiden kahden viikon päätteeksi oli mahtavaa lähteä katsomaan sitä puolta Namibiasta missä tämä maa on aivan maailaman kärkeä: villieläinten suojelua! (Lonely Planetin listaus 2017)

22 270 neliökilometrin kokoinen kansallispuisto; villieläinten suojelualue Etosha latasi opiskelijoiden akut täyteen. Nautin!!! Kuvaamisen into syttyi jälleen kun pääsi kuvaamaan upeita jättejä ja ujompia harvinaisuuksia!

Etoshasta kuvakoostetta luvassa lähipäivinä!